Vain laiskat pitävät kahvitaukoja!

Luin muutama päivä takaperin Hesarin jutun Marimekon uudesta henkilöstöjohtajasta Tanya Strohmayerista. Jaoin jutun Facessa seuraavilla saatesanoilla:

”Olin muutama vuosi sitten kuuntelemassa Fortumin silloisen henkilöstöjohtajan Mikael Friskin luentoa. Hän painotti että johtajuus on valinta perheen ja uran välillä ja kertoi pitävänsä mielensä veitsentervänä pelaamalla sudokuja.

Joutuuko johtajat oikeasti perustelemaan asemaansa sillä, etteivät ehdi pitämään kahvitaukoja, tai että joutuvat valitsemaan työn ja perheen välillä? Mun mielestä tää kuulostaa aika surulliselta.”

En tiedä kärsivätkö muut samasta ongelmasta, mutta yleensä ainakaan minun jakamiani Hesarin artikkeleita ei kauheasti kommentoida – vaan tälläpä kertaa kommentoitiin.

Kommenteissa kummasteltiin aika yksiäänisesti sitä, että Strohmayer kertoo raatavansa töitä niska limassa. Lähinnä niissä kauhisteltiin sitä, millaista esimerkkiä Srohmayer antaa alaisilleen ja syntyykö myös heille, johtajan esimerkin innoittamana, paineita tehdä kymmentuntisia työpäiviä ja jättää kahvitauot pitämättä. Lopulta eräs kaverini kommentoi kopioimalla kommentteihin Kirsi Pihan blogitekstin samasta aiheesta.

Postauksessaan Piha muun muassa epäilee, kauhisteltaisiinko kahvituntien pitämättä jättämistä samalla tapaa, mikäli kyseessä olisi taiteilijan kuvaus työpäivästään. Pihan pointtina näyttää olevan se, että joillekin meistä työ on niin kivaa ja mukaansatempaavaa puuhaa, että työpäivät venyvät kuin itsestään, eikä kahvitunteja raaski pitää koska duunit ovat niin stimuloivia. Myös johtaja voi olla oman alansa taiteilija. Hän saa nauttia työstään niin, ettei välttämättä ehdi vastaamaan puheluihin joita ei ole ennalta sovittu. Tällöin myös välttämättömät lounaatkin vedetään työpaikkaruokalassa. Oikeastaan näin toimivan on löydettävä oman jaksamisensa rajat, jottei polta itseään loppuun.

Ihan hyvä pointti Pihalta! Mikäli tykkäät vääntää duunia, niin onhan se aika kummallista, että sitä joutuu perustelemaan niille, jotka siitä eivät pidä. Onko kaikkien pakko mennä työsopimuksen tai sen laiskimman ehdoilla? Aika luonteva vastaus olisi että ei tietenkään! Kukin tyylillään ja antaa kaikkien kukkien kukkia.

Omasta mielestäni edellisenkaltainen suoraviivainen itsestäänselvyyden pähkäily ei kuitenkaan ole kauhean jännittävää. Heti kun pomo on tehnyt kaikille rehellisesti selväksi sen, ettei kenellekään tule kenkää, vaikka tämä lähtisikin töistä jo viideltä, homma on varmasti ihan okei, vaikka varmasti muutama meistä laiskemmista tunteekin pistoksen omassatunnossaan. Sen sijaan että mietittäisiin saako työkavereidensa mielen pahoittaa tekemällä pidempää päivää, on hauskempaa miettiä sitä, millaista kuvaa maailmasta juttu meille maalaa.

Myönnän, etten tiedä Strohmayerista yhtikäs mitään. Varmaan hän on hyvinkin ansioitunut henkilöstöjohtaja. En tiedä onko Strohmayer itse vaiko toimittaja painottanut kahvitaukojen pitämättä jättämistä ja pitkiä päiviä. Joka tapauksessa ne on nostettu lehtijutussa näkyvästi esille ikään kuin ne korreloisivat jotenkin hyvän henkilöstöjohtamisen kanssa. Onko kahvissa kenties jotain, joka vähentää kykyämme toimia hyvinä henkilöstöjohtajina, vai pidetäänkö kahvitaukojen pitämistä vaan yleensäkin paheksuttavana käytöksenä – varsinkin silloin kun on kyse johtajista? Mikäli en olisi kuullut samansuuntaisia nihilistisiä työnraatamisen hehkutuksia myös miespuolisilta johtajilta, saattaisin myös ihmetellä, onko miesjohtajan oikein lähteä kesken päivää golfaamaan, samalla kun naisjohtaja joutuu luopumaan tennistunneistaankin ollakseen pätevä.

Olen tässä jutussa kirjoittanut paljon Strohmayerista, mutta oikeastaan kyse ei ole hänestä, vaan isommista kuvioista. Kyse on yleisestä johtajuuden diskurssista. Meriläinen, Tienari ja Valtonen (2015) käsittelevät artikkelissaan ”Headhunters and the ‘ideal’executive body” sitä, kuinka älyttömiä vaatimuksia johtajille välillä asetetaan tai tarkemmin sitä, miten yhdistämme hyvään johtajuuteen asioita, joilla ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Meriläisen ja muiden haastattelemat headhuntterit kertoivat muun muassa etsivänsä tietyn mallista vartaloa, lähinnä miestä, joka muistuttaa vartaloltaan ja habitukseltaan ajokoiraa. Jokainen joka hetkeksikin pysähtyy miettimään asiaa tarkemmin, ymmärtää, ettei sukupuolella tai vartalon ”ajokoiramaisuudella” ole mitään tekemistä hyvän johtajuuden kanssa. Silti, sen kummempaa pähkäilemättä, hyväksymme nämä asiat tosina. Aika pieni osa johtajista on naisia ja miesjohtajat ovat aika usein sutjakkaa sorttia.

Vaikka Hesarin juttua lukiessa voisi tulla sellainen käsitys, että hyvä johtajuus on osittain saavutettu luopumalla kahvitauoista tai raatamalla pitkää päivää, kumpikaan näistä asioista ei kuitenkaan oikeastaan kerro mitään siitä, kuinka hyviä henkilöstöjohtamisen tavoitteita niillä saavutetaan. Sen sijaan ne luovat maailmaa, jossa yhdistämme hyvän johtajuuden itsensä kieltämiseen. Hyvään johtajuuteen liittyviä käytäntöjä on tutkittu ja tunnetaan vaikka kuinka. Eräs sellainen on reflektiivisyys, eli kyky tutkia omaa toimintaansa ikään kuin lintuperspektiivistä. Jokainen joka on joskus yrittänyt olla reflektiivinen ja tehdä asioita paremmin tietää, että edellinen vaatii ”pysähtymistä” – itsensä etäännyttämistä päivittäisestä vilinästä ja vilkkeestä. Itsensä kanssa käydään keskusteluja, jotka polveilevat esimerkiksi tyyliin, ”Hei, pysähdytääs hetkeksi… mitäs me oikein ollaan tekemässä”. Eikö tällaisten kysymysten äärellä olisi ihan hyvä olla kädessä kuppi kahvia ja mahdollisuus vaikka nostaa jalat hetkeksi ylös?

Hauska huomio omasta elämästäni: Ajoin parikymppisenä ennen kauppisopintojani hetken aikaa taksia. Paitsi surkea taksikuski, olin myös pohjattoman ahne. Pisimmillään 11,5-tuntisten vuorojeni aikana en pitänyt ainuttakaan kahvi- tai ruokataukoa. Vessataukojakaan en muistaakseni vuoden aikana pitänyt kuin muutaman kerran. Mikäli en olisi ajanut jalat ristissä lähimmälle tolpalle odottamaan seuraavaa asiakasta, olisin saattanut menettää juuri sen ”elämäni keikan”. Näin jälkikäteen miettien olisi kenties ollut ihan viisasta tankata kofeiinia yötöihin. Välillä olisi ehkä myös ollut viisasta pysähtyä ja kelailla sitä, löytyvätkö parhaat apajat oikeasti lähitolpalta vai jostain ihan muualta.

Kahvi piristää. Kahvikuppi kädessä on myös turvallista heittää läppää työhommista, jotka eivät juuri sillä hetkellä ole aivan niin iholla. Niihin ikään kuin saa etäisyyttä. Kenties voi oivaltaa jotain joka auttaa tuomaan lisää tunteja vuorokauteen. Oma vinkkini johtajalle on, että älä luovu kahvitunneista.

Viite:
Meriläinen, S., Tienari, J., & Valtonen, A. (2015). Headhunters and the ‘ideal’executive body. Organization, 22(1), 3-22.

 

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s