Nyt ei ole siis kyse silmälasien diopterikertoimesta, vaan inhimillisestä näkökyvystä. Ennen kuin vedät enkeliterapiakortin esiin, niin haluan kuitenkin selittää mitä tällä tarkoitan.
Saattaa tulla shokkina jollekulle, mutta ihminen ei ole kovin rationaalinen olento. Totta se on! Tätä on tutkittu vaikka kuinka ja siitä on annettu Nobelin palkintojakin (Kahneman, 2002). Me toimitaan suurimman osan ajasta automatiikalla jota ohjaa intuitio. Yleensä se intuitio toimii oikein hyvin, mutta aika usein se pakottaa meidät toistamaan totuttuja sosiaalisesti rakentuneita rutiineja – käytänteitä, joissa ei aina välttämättä ole päätä eikä häntää. Tämä kaikki on tietysti ihan fine siihen asti kun muutkin toimivat samalla automatiikalla eikä kenestäkään tunnu kurjalta. Mutta entä sitten kun tuntuu? Tai kun esimerkiksi duunissa tuntuu siltä, että olet pakotettu tekemään paskoja ratkaisuja joille et vaan näe vaihtoehtoja. Onneksi kaikkeen on olemassa ratkaisu (disclaimer: tämä ei ole ratkaisu kaikkeen) ja se tuleekin heti seuraavaksi.
Yksi käytänteitä määrittävä piirre on, että niitä on äärimmäisen vaikea tunnistaa tai kyseenalaistaa, mutta toisintaminen tapahtuu miltei automaationa. Mikäli näin ei olisi, niin meillä ei olisi käytänteitä. Tiimin alkuperäinen tarkoitus oli kehittää kunkin tiimin jäsenen kykyä tunnistaa käytänteitä omassa elämässään, sekä määrittää ja lopulta muuttaa niitä parempaan suuntaan. Vaatimattomasti muotoillen, meillä oli tarkoitus tehdä maailmasta hieman parempi paikka muuttamalla huonolta tuntuvia toimintatapoja paremmiksi.
Alun perin Tiimi kokoontui kahdeksan hengen joukolla, muutaman vuoden ajan ja noin kerran viikossa tarkastelemaan omaa ryhmäämme ja muita havaitsemiamme arjen ilmiöitä fenomenologisen linssin lävitse.
Fenomenologia on filosofinen koulukunta, joka painottaa yksilön henkilökohtaisen kokemuksen ja hänen niille antamien merkitysten tärkeyttä sosiaalisesti rakentuneessa maailmassa. En aio avata fenomenologiaa tässä sen enempää (voit googlettaa vaikka sellaisia nimiä kuin Heidegger, Husserl ja Levinas), mutta tiimissä harjoittelemamme metodi lähti oikeastaan siitä, että keskitytään aina ensin omiin tunteisiin. Eli, yritetään unohtaa kaikki muu ja keskitytään jäsentämään omaa tunnetilaa. Oman tunteen tunnistaminen auttaa löytämään kohteita omalle vaikuttamiselle. Vähän siihen tapaan, että jos joku tuntuu pahalta, niin siihen kannattaa kenties puuttua. Lisäksi omien tunteiden ymmärtäminen auttaa kartoittamaan rajat intuitiiviselle toiminnalle. Käytänne ohjaa intuitiivisesti (luontaisesti) tapahtuvaa toimintaa ja tunteet kertovat sen, mikä taas on luontevalta tuntuvaa toimintaa.
Seuraava askel fenomenologisen linssin kehittämisessä on se, että pyritään määrittämään se tunne ja mitä sen ympärillä tässä ja nyt oikeastaan tapahtuu. Joku saattaa huomata, että tämähän muistuttaa vähän mindfulnessia. Siis että ollaan läsnä, tässä ja nyt. Sinne päin se onkin, mutta se ei jää tähän, vaan sitten ruvetaan kuvaamaan löytyneitä tunteita. Niitä ei siis ole pakko kertoa muille, mutta tärkeää on, että pyritään unohtamaan sen oman tunteen kuvailussa kaikki valmiit mallit ja määritelmät. Tämä on tärkeää siksi, että koska maailma on sosiaalisesti rakentunut, niin myös ne selitykset ovat usein luutuneita käsityksiä olevasta ja niistä on välillä hyvä päästä eroon. Intuitiolla kun ei ole kauheasti tekemistä järjen kanssa, sitä ei ole perusteltuakaan kuvailla järkevän päättelyn ja pohdinnan lopputulemana. Omat tunteet täytyy vain hyväksyä sellaisina kuin ne ovat. Näin on myös muiden tunteiden kanssa. Toisin sanoen, ihminen ei päätä esimerkiksi olla joko iloinen tai surullinen, vaan on sitä. Me voidaan päättää olla iloisempia, ja katsoa sitten kuinka käy tätä päätöstä ruvetaan toteuttamaan, mutta se on eri juttu.
Eli aloitetaan pyrkimällä kuvailemaan omia tunteita suhteessa omaan toimintaan. Nyt ollaan siinä pisteessä, että aletaan ymmärtää paremmin omaa toimintaamme suhteessa meihin itseemme.
Kun tätä samaa tekniikkaa soveltaa siten että korottaa abstraktiotasoa, eli alkaa etääntyä itsestä, voi pikkuhiljaa huomata, että tunnistaa aivan erilailla inhimillistä toimintaa. Tällöin aletaan olemaan käytänteiden tasolla ja sen ytimessä, mikä meidän kulloistakin toimintaa ohjaa. Eli, mitä tässä nyt oikeastaan tapahtuu. Omaa itseäni on auttanut kun tässä vaiheessa olen tuonut mukaan käytäntöteoreettisen akateemisen sanaston. Kun käytännön ja sen tuottaman inhimillisen toiminnan tekee näkyväksi, siihen on ihan erilailla helpompi tarttua.
Edellä kuvaamani on todella karkea yritys kirjoittaa blogipostaus siitä kuinka maailman voi nähdä fenomenologisien silmälasien läpi. Edes itsensä näkeminen ei todellakaan ole helppoa ja itselläni meni pitkän aikaa siihen, että onnistuin ainoastaan pyörittelemään silmiäni mokomalle tunteista puhumiselle ja puiden halailulle. Että ei kannata turhautua heti alkuun.
Mikäli olet kiinnostunut kokeilemaan omia fenomenologisia rillejäsi, niin voit aloittaa ihan vaan kuvailemalla jotain tilannetta niin että aloitat omien tunteiden kuvailusta ja zoomaat siitä ulospäin. Yksin ei kuitenkaan kannata vääntää kovin kauaa, vaan jatka niin että yrität avata omaa kokemusmaailmaa esimerkiksi kaverin tai kavereiden kanssa kuten me tehtiin Tiimissä. Takaan että edellisestä on apua kun on pakko ruveta ajattelemaan boxin ulkopuolelta tai kyseenalaistamaan itsestään selvinä pidettyjä toimintamalleja.
Meillä on muuten Tiimin kanssa Zooming in – Zooming out -workshop 26.4. jonka jälkeen voin palata aiheeseen uudemman kerran. Tarkoitus on, että mennään vanhalla Tiimi-porukalla, mutta mikäli haluat ehdottomasti mukaan, niin voit laittaa minulle sähköpostia osoitteeseen pekka.enroth@outlook.com. En lupaa muuta kuin että lupaan kysyä muilta lupaa 😀
Elävä Tiimityö 