Maailma muuttuu hirveää vauhtia ja yrityspuheessa sekä taksin takapenkilläkin on jo vuosia saanut kuulla, kuinka nykyään täytyy olla ketterä ja innovatiivinen. Warren Bennisin (1968) luoma ja Henry Mintzbergin (1985) myöhemmin kehittämä adhocratian käsite alkaa pikkuhiljaa olla nykyaikaa. Ketteryyden edellytys on, että valta ja vastuu eivät enää asu staattisesti hierarkioissa tai henkilöissä, vaan vaihtuvat kulloisten tehtävien ja niitä suorittavien toimijoiden mukana. Innovatiivisuus taas edellyttää tietyn kaltaista turvallisuuden tunnetta, joka syntyy tulevaisuudenuskosta ja ennustettavuudesta. Vaikka nämä kaksi asiaa ovat miltei aina ristiriidassa toistensa kanssa, ne on silti mahdollista saavuttaa. Ennen kaikkea ketterä ja innovatiivinen työyhteisö kykenee luomaan luottamusta, avoimuutta sekä vastuunkantoa.
Olen maininnut tästä aiemminkin, mutta kerrotaan tarina vielä kerran. Sain vuosia sitten mahdollisuuden osallistua suuren suomalaisen pankin johtajien koulutustilaisuuteen. Meitä oli noin parikymmentä puoliympyrässä keskustelemassa luottamuksesta. Omalla vuorollani kerroin, kuinka uskon vilpittömästi siihen, että suurin osa meistä on aidosti hyviä tyyppejä, jotka haluavat tehdä hyvää. Heittoni herätti kyynisiä tuhahduksia muutamissa paikalla olleissa pankkiireissa. Minä ja koulukaverini olimme kuulemma nuoria ja naiiveja. Eräs pankinjohtaja totesi pitävänsä työkavereistaan, mutta kertoi myös uskovansa että suurin osa läsnä olevista puukottaisi häntä selkään heti kun se vain olisi mahdollista. Avoimuus ja rehellisyys jota peräänkuulutimme, ei kuulemma ollut mahdollista oikeassa maailmassa. Muistelen maininneeni, että olen jo sen verran vanha ukkeli itsekin, että kusipäinen selkään puukottaminen ei ole minulle uusi ilmiö. En siltikään usko, että kyseinen käyttäytyminen on sisäsyntyistä ihmiselle. Pikemminkin se on merkki rakenteista jotka ”pakottavat” meitä toimimaan vastoin parempaa tahtoamme.
Löydän itseni usein miettimästä tilannetta, jossa olisin töissä paikassa, jossa jokainen työkaveri olisi potentiaalinen vihollinen. Kilpailisimme samoista ylennysmahdollisuuksista ja organisaation sisäisistä resursseista. Millä lailla kyseisen kaltainen organisaatio oppisi, kasvaisi ja millaista siellä olisi olla duunissa? Sokean markkinauskoinen ihminen kenties näkee sisäisessä kilpailussa jotain tehokkuutta, mutta muuten kyseisen kaltainen organisaatio vaikuttaa lähinnä ahdistavalta. Silti, se näyttää olevan arkipäivää yllättävän monelle.
Uskon että aidosti innovatiivinen, ketterä ja samalla hyvältä tuntuva organisaatiokulttuuri on sellainen, jossa vallitsee rehellisyys ja luottamus. (Eräs vanha kikka säilyttää tämä kulttuuri ja estää esimerkiksi innovaatiot halvaannuttava paniikki on eriyttää R&D-osasto omaksi tytäryhtiökseen, jossa rahasta ei ole pulaa ja tulevaisuus tuntuu turvatummalta. Tämä on mielestäni kuitenkin ainoastaan tulipalojen sammuttelua.) No, mitä se luottamus sitten on? Omasta mielestäni se on sitä, että uskaltaa olla aidosti rehellinen toiselle. Aito rehellisyys taas ei ole sitä, että kerrot työkaverillesi, kuinka tämän ideat ovat huonoja, tai kuinka kerrot hänelle että hermosi ovat jatkuvasti kireällä kun tämä aina länkyttää samoja asioita ja haluaa pitää turhia kokouksia. Aito rehellisyys on sitä, että uskaltaa luottaa toiseen ja kertoa esimerkiksi omista peloistaan. Esimerkki edellisestä voisi olla itselle tärkeän projektin alasajon aiheuttama pelko, joka pakottaa hereille jo aamuyöstä. Riittämättömyyden ja epävarmuuden tunne, saattaa pakottaa hybrikseen ja muuhun keljuiluun.
Kun sinulla on luottamusta toiseen ja kyky aitoon rehellisyyteen, kuvaan astuu vastuu. Vastuu on aina toisesta. Eli, niin kuin sen itse koen, meillä on jokaisella oman toimintamme mahdollisuuksien rajoittama absoluuttinen vastuu kaikesta. Vastuuta ei voi siirtää toiselle, mutta koska vastuu on aina suhteessa toiseen, se on myös hänellä, joka näkee minut. Tätä vastuuta edesauttaa oman riittämättömyyden tunnustaminen, joka taas edellyttää luottamusta.
Edellisen kaltainen vastuun ottaminen ei ole ilmiö, joka tapahtuu itsestään. Se voi tapahtua vasta kuin olemme avoimia toisillemme, kerromme luottavamme häneen ja pystymme rakentavaan vuoropuheluun. Luottamuksen ja vastuun ottamisen kulttuuri luo tulevaisuuden ketterälle työpaikalle turvallisen ympäristön, joka mahdollistaa innovaatiot ja oppimisen muuten uhkaavassa ja alati nopeatempoisemmin muuttuvassa maailmassa. Maailma muuttuu, mutta johonkin sentään voi luottaa – työkaveriin.
Viitteet:
Bennis, W., & Slater, P. (1968). The Temporary Society: Under the Impact of Accelerating Change.
Mintzberg, H., & McHugh, A. (1985). Strategy formation in an adhocracy. Administrative science quarterly, 160-197.
P.S. Juttelin äsken puhelimessa toimarikaverini kanssa. Hän kyseli, että mitä ne konkreettiset teot ja välineet sitten ovat, joilla sen luottamuksen, rehellisyyden ja vastuunkannon ilmapiirin voi omalle työpaikalleen rakentaa. Eli, miten sen mielikuvitusmoran saa pois sieltä lapaluidensa välistä?
Vastaus on, että riippuu tilanteesta. Se pelko siitä morasta täytyy pystyä myöntämään työkaverille tai esimiehelle, ennen kuin he pystyvät tekemään asialle mitään. Yleensä kuitenkin auttaa, kun tilanteen rauhoittaa ja irrottaa normaalista työkontekstista. Tällaisen keskusteluyhteyden avaamiseen on olemassa vaikka millaisia kikkoja, mutta helppoa se ei ole. Olin eilen mukana suunnittelemassa aiheeseen liittyvää workshoppien sarjaa suurelle suomalaiselle telakalle ja veikkaan, että meillä on edessä aika pitkä löytöretki.
Mikäli haluat jutella aiheesta, tai rakentaa kulttuuria omaan firmaasi, annan mieluusti vinkkejä ja minulle voi soittaa numeroon 0503520060.
Omat vinkit voi jättää tämän postauksen kommentteihin. Toivottavasti aihe herättää keskustelua 🙂
Elävä Tiimityö 